em64

(orig. The Zig Zag Girl, suom. Pauli Tapio)

Kirjastosta

Takakannesta:

"Brighton, 1950. Rikoskomisario Edgar Stephens saa tutkittavakseen tapauksen, jossa nuori nainen on sahattu kolmeen osaan. Se johdattaa Edgarin ajatukset kovin samanoloiseen taikatemppuun, joten hän pyytää apua sodanaikaiselta palvelustoveriltaan ja ystävältään Max Mephistolta. Taikurina esiintymislavoja kiertävä Max haraa vastaan, kunnes selviää, kuka surmattu nainen on. Pian käy myös selväksi, että surmatyöt eivät jää yhteen. Kuka pääsee hengestään seuraavaksi - ja miksi? Taikatemppumurhat on Griffithsin koukuttavan dekkarisarjan ensimmäinen osa."

Ei tätä kyllä voi parhaalla tahdollakaan sanoa koukuttavaksi. Suurin osa kirjaa on varsin tylsää jaarittelua, jossa rikostarinan selvittely jää sivuosaan. Samoja asioita jankataan, eikä mitään uutta tuoda esiin. Toisaalta sitten syyllisen arvaaminen oli todella helppoa, niin monta selvää vihjettä annettiin. Edes loppuratkaisu ei siis parantanut kokonaisuutta. Griffiths löi itsensä läpi Ruth Galloway -sarjalla, joka sekin lässähti muutaman osan jälkeen. Harbinder Kaur -sarja on ehkä toistaiseksi ollut tasaisempi, mutta tämä Brightonin mysteerit -sarja tuntuu kirjoitetun vain rahan takia. Tai sitten eväät on vaan syöty.

BC-kirja

Takakannesta:

"Anna on viittä vaille valmis agronomi, joka tuskailee gradunsa kanssa espoolaisessa kaksiossa. Isoveljen traagisen kuoleman jälkeen suvun karjatila on jäämässä heitteille. Riuskoja otteita vaativat puolivalmis navetta, sotkuiset raha-asiat ja puolensataa lypsävää sarvipäätä. Ottaako Anna haasteen vastaan? Ja miten käy entisen elämän, kun tunteita hämmentävät niin nuoruuden ihastus Harri kuin naapurin Ilkka, jonka avioliitto on pahasti rempallaan."

Olen lukenut aika monta Mustosen maalaisromantiikkasarjan kirjaa, mutta en yhtään muista, olinko lukenut tätä aiemmin. Tuttua tarinaa tämä sinänsä oli ja omalla tavallaan ihan viihdyttävää luettavaa silloin, kun haluaa tuulettaa aivoja. Kyllähän tietysti maatalossa tapahtuu aina kaikenlaista, mutta jossain vaiheessa rupesi tuntumaan, että meneeköhän jo vähän turhan överiksi kaikki vastoinkäymiset.

Kirjastosta

Takakannesta:

"Andréi on Svetaa kymmenen vuotta vanhempi ja usein sisarelleen vanhemman asemassa. Kun köyhän pojan tulevaisuus alkaa näyttää huonolta, Andréi jättää taakseen Valko-Venäjän, Svetan sekä maan yli lentävät haikarat. Aikuistuttuaan Sveta-sisar taistelee maan itsevaltaista hallitsijaa vastaan. Hän osallistuu mielenosoituksiin, joutuu pidätetyksi ja kysyy kauas muuttaneelta veljeltään, miksi tämä käänsi kotimaalleen selän. Haikara kantaa siivillään ikuista murhetta. Anna Soudakovan kolmas romaani levittää siipensä myös 1940-luvulle, jossa sisarusten suku kietoutuu maan synkkään historiaan ja valkovenäjän kielen opettajan elämäntarinaan. Soudakovan koskettava romaani kysyy mieltä mielettömyyteen sekä ymmärrystä ihmisten ja sisarusten välille."

Tämä on koskettava tarina kahdesta sisaruksesta ja maasta, joka on joutunut aina kärsimään valtaapitävien mielivallasta. Elämä ei ole herkkua, ei Andréille ja Svetalle, ei heidän vanhemmilleen, ei edes heidän isovanhemmilleen. Svetan syntyessä elämä on vielä jotenkin siedettävää taloudellisesti, sillä mummo käy töissä paikallisessa tehtaassa ja pystyy johtajaa mielistelemällä ja asemaansa hyväksikäyttämällä saamaan etuja, joita ei tavallisilla työläisillä ole. Kaikki muuttuu, kun ensin lasten isä tappelee paikallisen poliisipäällikön pojan kanssa ja joutuu vankilaan. Sitten mummokin menettää työnsä tehtaan sulkeutuessa ja äiti ja mummo täyttävät päivänsä votkaa juomalla. Mummo sentään yrittää antaa lapsille rakkautta, mutta äidiltä sitä ei lapsille riitä. Andréi toteaa, ettei hän isänsä takia pääsee haluamaansa kouluun, joten sama se vaikka lähtisi Venäjälle gastarbeiteriksi. Kun sekin loppuu työtapaturman takia, edessä on lähtö länteen, asylantiksi. Ensin tie vie Norjaan ja sieltä viimein Suomeen, johon hän kotiutuu. Sisar pääsee enonsa luo Minskiin, jat pitkään elämä on aineellisesti kohtuullista. Eno kuitenkin toimii aktiivisesti politiikassa - oppositiopuolueessa. Diktaattorin ote kuitenkin kiristyy ja enokin löytää tiensä vankilaan. Sveta toimii maan alla, mutta viimein hänenkin tiensä vie mielenosoituksiin ja vankilaan. Sisarusten tarinan rinnalla kerrotaan 1940-luvun tarinaa niin mummon kuin naapurissa asuvan valkovenäjää opettavan Margaritan perheen kautta. Mummo oli auttanut partisaaneja, joiden joukossa oli myös hänen isänsä. Margaritan isä taas oli ollut sodan aikana saksalaisten kanssa toimiva poliisi; venäläiset olivat kieltäneet valkovenäjän kielen puhumisen, mutta saksalaiset kannustivat siihen - ja tämä oli miehelle tärkeintä. Vaikka kirja on täynnä surkeutta, traagisia kohtaloita, epäoikeudenmukaisuutta, se ei kuitenkaan ole täysin lohduton. Vaikka moni valkovenäläinen on alistunut nykytilaan, sieltä löytyy vielä ihmisiä, jotka jaksavat uskoa uuteen aikaan. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että Venäjän nukkehallitsija haluaa tuhota valkovenäläisen kielen ja kulttuurin; on hienompaa puhua venäjää kuin moukkien kieltä, valkovenäjää. Tämä oli toistaiseksi tämän vuoden kirjoista yksi parhaista.

(orig. Fendre l'armure, suom. Lotta Toivanen)

Kirjastosta

Takakannesta:

"On ahdingossaan alkoholiin turvautuva leskiäiti, joka tutustuu toisen naisen roolissa rimpuilevaan pariisittareen. On kyyninen vakuutustarkastaja, joka joutuu selvittelemään kuusivuotiaiden konfliktia. On lähiötytön ja aristokraattipojan runollinen yhden yön kohtaaminen ja kahden keski-ikäisen miehen sukellus naamiot karistavaan ystävyyteen. Anna Gavaldan, Ranskan rakastetuimman novellitaiturin, säröiset henkilöhahmot yrittävät nähdä itsensä kirkkaasti, uskoutua, murtaa kuorensa. Tarinoista huokuu yksinäisyyden suru ja suuret menetykset, mutta Gavalda on aina pienen ihmisen puolella, täynnä toivoa ja hellyyttä. Lohikäärmetatutointi ja muita pintanaarmuja on täynnä surua ja suuria menetyksiä, mutta siinä on myös kirjailjalle ominaista hienovaraista pienen ihmisen ymmärrystä ja toivoa. Gavaldan maailmassa on aina ilahduttava, havahduttava, hivenen anarkistinen särmä. Ja säröt tekevät ihmisestä kiinnostavan - niin näissäkin teksteissä."

HelMet-haasteessa oli kohta, jossa kirjan nimessä tai kannessa on käärme. Yritin ensin lukea tähän Karin Smirnoffin Sokerikäärmeen, mutta se oli pakko jättää kesken. Lainasin sitten tämän tätä kohtaa varten. Kirja olikin miellyttävä yllätys, sillä Gavaldan novellit olivat hienoja pieniä kurkistuksia tavallisten ihmisten elämään. Ne olivat myös mukavan erilaisia, joistakin tarinoista olisi voinut lukea pidempäänkin.

(orig. The Case of the Deadly Toy, suom. Kalevi Nyytäjä)

Oma

Tämä oli tyypillinen Perry Mason -dekkari. Perry saa kinkkisen tapauksen hoidettavakseen ja hänen päämiehensä on tietysti näennäisesti syyllinen. Apuna on monitaitoinen sihteeri Della Street ja hevonsen lailla raatava yksityisetsivä Paul Drake. Oikeusistunnossa Perry kohtaa ikiaikaisen vastustajansa syyttäjä Hamilton Burgerin, jonka päällimmäinen luonteenpiirre on ylimielisyys. Oikeuden istunnossa Perry käyttää kaikki lain sallimat keinot päämiehensä puolustamiseksi ja Burgerin naama muuttuu koko ajan punaisemmaksi. Tuomari suhtautuu varovaisen ymmärtäväisesti Perryn toimintaan, vaikka hänen kai pitäisi olla puolueeton. Ei liene suuri juonipaljastus, jos kerron, että lopussa Perry voittaa ja oikea syyllinen selviää.

BC-kirja

Takakannesta:

"Kierrokset kovenevat mustanhauskan ja koskettavan trilogian päätösosassa. Kuinka yhdistää rajuksi äitynyt seikkailupuistobisnes ja ennustamaton uusperhearki? Niillä tuntuisi olevan vain yksi yhteinen nimittäjä: kumpikin sietää huonosti ruumiita. Lukevan maailman hurmannut vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen kohtaa uransa vaikeimman tapauksen."

Olen lukenut aiemmin tämän trilogian kakkosan, mutta en aloitusosaa. Eikä sitä oikeastaan tarvitse lukea, se ei tuo tähän tarinaan enää mitään uutta. Kirjan alku tuntui tahmealta, ihan kuin se olisi ollut kopio kakkososasta. Aloitin kirjan, sitten se jäi joksikin aikaa kesken, ja nyt luin sen yhdeltä istumalta loppuun. Kun tarina pääsi vauhtiin, se vei aika mukavasti mennessään. Henrin ajatusmaailma kaikkine vakuutusmatemaattisine pohdintoineen on jotenkin hellyttävän vinksallaan. Vauhtia ja ruumiita ei todellakaan puutu. Loppuratkaisukin on saatu hyvin kokoon, enää ei ole tarvetta jättää ovea raolleen jatkolle.

(orig. Erzählungen, suom. Eeva-Liisa Manner, Oili Suominen ja Aarno Peromies)

Kirjastosta

Takakannesta:

"Kertomuskokoelma Kuolema Venetsiassa esittelee kahdeksan kertomusta, jotka paljastavat Thomas Mannin laaja-alaisuuden kirjailijana, mutta myös teemat jotka askarruttivat häntä läpi elämän. 22-vuotiaana kirjoitettu kertomus Pikku Herra Friedemann ja 78-vuotiaana luotu Petetty käsittelevät samaa teemaa, tuhoisaa, kiduttavaa ja alentavaa rakkautta, joka murtaa sovinnaisuuden kahleet. Thomas Mann jäsensi teoksissaan taitavasti ihmisen pimeää ja torjuttua puolta, jota hän käsitteli kuvaamalla itselleen tuttua vakavaraista porvaristoa. Porvarillisen ja boheemin elämäntavan jännite on toinen hänen kertomustensa läpikäyvä juonne. Mann kuvaa yhtäläisen taiturimaisesti niin ihmisen kauneudenkaipuuta kuin taipumusta massapsykoosiin."

Olen aikoinaan opiskeluaikoina muistaakseni jotain Mannin kirjoja lukenut, mutta en tätä hänen pääteostaan (Kuolema Venetsiassa). Olin ehkä vähän yllättynyt hänen tyylistään, sillä Mannin tyyli oli hyvin kuvailevaa ja jopa runsasta. Tiedä sitten mitä olin odottanut. Taitavasti hän kuvaa vailla näennäisiä huolia elävän porvariston elämää ja erityisesti rakkautta, joka ei oikein tuohon maailmaan sovi.

BC-kirja

Takakannesta:

"Polttariseurueen ilo on ylimmillään, kunnes sankari pyllähtää vesilautaillessaan ja päätyy meressä kelluvan ruumiin kylmään syleilyyn. Tapaus vaatii virkavaltaa paikalle, ja tilanteen ottaa haltuun vasta perustettu Lounais-Suomen poliisin erikoistiimi, ryhmä Halme. Työryhmän esimies komisario Halme on kansainvälisen uran tehnyt konkari. Hänellä on käsissään varsin sekalainen joukko poliisivoimien edustajia: entinen pörssiyhtiön huippujohtaja rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, lappeenrantalainen rikosylikonstaapeli ja kova luu Sergei Petrov, muiden ärsytyskynnystä koetteleva rikostutkija Magnus Mehtonen sekä naisten lemmikki, nuori kokelas Niklas Lindholm. Siinä Halmeen dream team. Tomas Gadsin psykologinen rikosromaani Pirulainen kuvaa
todentuntuisesti rosoisen joukkion hitsautumista yhteen ainutlaatuiseksi työtiimiksi. Sitä mukaa kun tunnistamattoman ruumiin taustat alkavat hahmottua, kääntyvät esiin ihmismielen pimeimmät loukot, ja lopulta mikään tai kukaan ei ole sitä miltä näyttää."

Kirjan alku oli todellakin varsin hajanainen ja hidas. En pitänyt siitä, että kaikkien poliisien elämässä tuntui olevan erilaisia salaisuuksia, ongelmia vaikka muille jakaa. Ehkä siinä oli haluttu pedata pohjaa pidemmälle sarjalle, mutta liika on vaan liikaa. Ja kai nyt 5 hengen tutkijaryhmään mahtuisi edes yksi tasapainoinen ihminen. Tarina kyllä parani, ja lopun cliffhanger melkein sai hakemaan kakkososan kirjastosta. Mutta sitten luin takakansitekstin ja totesin, että en nyt ainakaan heti halua jatkaa sarjan parissa. Ehkä jos kirja sattuu jossain vastaan hyppäämään, niin ehkä saatan siihen tarttua.

(orig. The Love Square, suom. Laura Liimatainen)

Kirjastosta

Etuliepeestä:

"Penny Bridgellä on aina ollut epäonnea rakkaudessa, ja hän on päättänyt keskittyä visusti oman kahvilansa pyörittämiseen sekä itsellisen äitiyden suunnittelemiseen. Suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun Penny joutuu muuttamaan Lontoosta Derbyshireen pyörittämään setänsä gastropubia. Lisäksi hän tapaa yllättäen ihanan miehen. Ja sitten toisen. Ja vielä kolmannenkin. Pian Pennyllä on kuumat oltavat niin keittiössä kuin makuuhuoneessakin, mutta mitä vaaditaan ennen kuin monesti pettynyt ihminen uskaltaa rakastaa?"

Nappasin tämän kirjaston esittelyhyllystä, kun piti äkkiä löytää jotain lomaluettavaa. Ei tämä nyt ihan surkea ollut, mutta ei tämä ollut omassa tyylilajissaan mitenkään loistava. Penny oli lähinnä rasittava; ei kaikkia oman elämän sotkuja voi laittaa äidin kuoleman ja rintasyövän piikkiin. Ja sitten nämä miehet; heistä ei ollut oikein muuhun kuin seksiin ja sillä osastolla mentiin sitten kunnolla epäuskottavan puolelle. Oli varsin arvattavaa, kuka ehdokkaista vetää pisimmän korren, mutta täytyy ihmetellä, miksi kyseinen kaveri nieli aika sikamaisen kohtelun ja lopusssa kaikki on sitten niin ruusunpunaista, niin ruusunpunaista. Kun ottaa huomioon, että Penny on täysin hukassa itsensä kanssa, niin on aika paksua, että lapsen hankkiminen on sitten se kaiken hyväksi muuttuva ratkaisu. En siis ollut kovin vaikuttunut tästä teoksesta; siihen oli ympätty ihan liikaa ja ihan epäuskottavia käänteitä.

(orig. När den sista lampan lyser, suom. Katja Salmi)

BC-kirja

Takakannesta:

"Kaksi Gotlannissa syyslomaa viettävää tukholmalaispoikaa eivät palaa pyöräretkeltään. Pian heidät löydetään kuolleina maalaistalosta saaren toiselta puolelta. Komisario Anders Knutas käynnistää etsinnät napatakseen kylmäverisen murhaajan. Kun rannalle Visbyn lähettyvillä huuhtoutuu uusi ruumis, poliisi alkaa tutkia kuolemien välistä yhteyttä. Knutas joutuu ratkomaan äärimmäisen kimuranttia tapausta yhdessä kollegansa ja kumppaninsa Karin Jakobssonin kanssa samaan aikaan, kun heidän yksityiselämässään kuohuu."

Tämä on aika mones osa Anders Knutas -sarjaa. Edellisen lukemisesta onkin jo jonkin aikaa, mutta eipä Knutaksen ja kumppanien elämässä kovin suuria muutoksia ole ollut - toistaiseksi. Kirja alkaa varsin hitaasti, eikä poliiseilla tunnu olevan oikein mitään, mihin perustaa tutkimukset. Lopussa mennäänkin sitten turhankin vauhdikkaasti ja viimeisille parillekymmenelle sivulle on ahdettu paljon asiaa. Sinänsä Jungstedt kirjoittaa ihan sujuvasti, mutta jotenkin tuntui, että tästä jäi puuttumaan jotain, koko homma tuntui aika rutiinilta.